Suunnitelmamme oli mennä yöksi Akranesiin ja kysellä huomenna jollakin parkkipaikalla isojen autojen omistajilta, lähtisikö joku heittämään meidät tunnelin läpi. Tunneli on siis osa ykköstietä, mutta siellä ei saa pyöräillä. Kello oli kuitenkin vasta 11 lähtiessämme Borgarnesista ja päätimme mennä katsomaan, miltä tunnelin suu näyttää. Tietullikoppien lähellä oli sopiva leveä piennar, johon asetuimme heiluttelemaan peukaloita ohiajaville isoille autoille.
Emme ole kumpikaan kovin kokeneita liftareita, vaikka Leka onkin useamman kerran Lahdesta töistä kotiin tullessaan päässyt Mäntsälästä Porvooseen mielenkiintoisten autoilijoiden kyydissä. Molemmille oli kuitenkin selvää, että tässä ei oltu liikkeellä parhaalla mahdollisella kokoonpanolla: kaksi ihmistä, kaksi pyörää, ja autoilijan näkökulmasta valtava peräkärry. Puolisen tuntia ehdimme heilutella turhaan kättämme pakettiautoille, avolavoille ja isoille jeepeille, kun valkoinen paku jarrutti ja pysäytti. Kaisa juoksi kysymään, voisimmeko saada kyydin, ja vastaus oli: "No problem!"
Pyörät ja Bob ja laukut sisään, matkustajat koppiin, ja kuuden kilometrin matka vuonon ali yli 100 metrin syvyydessä sujui hetkessä. Kiitimme kauniisti kuskia, maksoimme auton tietullin ja jatkoimme matkaa pyörällä. Reykjavikiin oli enää kolmisenkymmentä kilometriä, emmekä millään malttaneet jättää matkaa kesken. Perillä siis ollaan, vähän vahingossa...
No comments:
Post a Comment